Sivut: 15 cm levyistä ja 1.5 cm vahvuista lautaa, mieluummin yhdestä kappaleesta, josta saadaan molemmat sivut, syyt symmetrisesti. Samasta laudasta syntyy perälauta. Etupään teemme 4x4 cm rimasta.  

Pohja:  huolelliselle ihmiselle sopivassa keveässä ahkiossa pohja on 0.75 mm mustaa polyeteeniä (Firma Aikolon, ehkä myös Etola,  monessa kaupungissa). Huolimaton ja vahva henkilö voi tehdä pohjan jopa 2 mm vahvuisesta levystä. Ohut levy kestää ainakin tuhat kilometriä, mutta repeytyy tietysti kivikossa. Pohja on helppo vaihtaa eikä maksa juuri mitään. Senhän voi vaihtaa vuodenajan mukaan. Pohjaa ei ruuvata kiinni itsekseen, vaan jalasten avulla:

Jalakset: sivuluisun vähentämiseksi laitetaan pohjan reunaan 20 mm leveä jalas, joka tehdään 8 mm polyeteenilevystä  ja kiinnitetään ruuveilla kehikkoon. Joku on hitsannut samanlaisen jalaksen myös keskelle 2 mm pohjaan., eikä se ole huono  idea. Kiinnitysruuveille porataan reiät ja kannan upotukset etukäteen; tämä olisi hyvä tehdä penkissä, sillä polyeteeniä poratessa se imaisee terää ahnaasti.

Jalaksen voi tehdä vaikka 15 mm vahvuiseksi, jos kulutus ennustetaan kovaksi (Erkki Lampénin kokemus Suomen mittaisella vaelluksella)

Ruuveja ja prikkoja. Pohjan kiinnitys jalasten avulla on tehtävä aika tiheästi, samoin edessä ja takana aluslevyjen eli prikkojen avulla.
Vetoaisain kiinnitys. Vajaan 30 cm pätkät hyvin jämerää paineletkua tai vastaavaa (Ø 20 out/ 12 mm in) kiinnitetään kahdella isolla ruuvilla keulaan. Mitä kauempana aisojen kiinnityspisteet ovat toisistaan, sitä paremmin ahkio ohjautuu. Letkuihin kohdistuu jatkuva taivuttelu, joten niitä on myös tarkkailtava ainakin kerran vuodessa, pari viikkoa ennen retkelle lähtöä.

Vetoaisat: Vetoaisana pitää käyttää 10 mm lasikuituputkea . Se on sopivan luja ja joustava, eikä ehkä tunkeudu kehoon kaatuessa. Tietysti se voi katketa, vara-aisoja on syytä olla mukana. Aisan pituus on tasan 2 m; tavara kaupitellaan 6 m kappaleina, jolloin yhdestä saa kolme aisaa. Aisoja ei pidä yrittää tehdä jatkokappaleista, eikä missään tapauksessa sähköputkesta.

Aisan sisällä ei ole narua. Aisan molempiin päihin kierretään vähän ihmemiesteippiä, joka pitää sen sitten letkunkiristimen avulla kiinnitysletkussa. Jos  kaikki aisat katkeavat, voi sitten laitella millaisia vetonaruja haluaa, tilannehan on muutenkin surkea. 

Vetovyö. Vetovyö on luontaisesti hyvin lämmin vaatekappale, ei sitä tarvitse topata! Hyvää materiaalia on Ruotsin armeijan kangasvyö, jota halpakaupat usein myyskentelevät vitosella. Niissä on kestävä metallisolki. Vetovyöhön ommellaan tai pop-niitataan lyhyet pätkät samaa aisankiinnitysletkua,  joka on osittain halkaistu. Ommel ei syö vaatteita, mutta jos niittaa, pitää katsoa tarkasti, ettei sisäpuolelle jää mitään karheaa.

Tässäkin päässä aisa kiinnitetään letkuklemmareilla. Vetopisteet saisivat olla vetäjän kyljillä, taaskin mahdollisimman kaukana toisistaan. Aisat pidetään ristissä, ja esteet väistetään kuvaannollisesti "seuraamalla niitä katseella".

Kiinteä aisojen kiinnitys molemmissa päissä on olennainen osa ahkion ohjausta. Holtiton "narunivel" ei toimi.

Katteet ja tiivistykset. Katteen kangaslaadusta ei ole paljon väliä, kaikki käy, mutta jonkunlainen vedenpitävyys on hyvä. Pari osastoakin voisi katteessa olla. Jos nyt uudistaisin ahkioni, tekisin kaksi erillistä, pohjastakin vedenpitävää säkkiä.  Ahkion pohjan voi tiivistää ihmemiesteipillä ja korjata joka syksy, mutta nuoskakeleillä pohjalla lillii vesi joka tapauksessa.

Mistä tulee ahkion nimi JR27?

Jalkaväkirykmentti 27 oli eversti Hj. Siilasvuon rykmentti, joka koottiin talvisodan jo alettua pääasiassa Pohjois-Pohjanmaan reserviläisistä, Kajaanin - Oulun - Kemin kolmiosta. Ensimmäisenä toimena rykmentti valtasi takaisin Suomussalmen kirkonkylän. Seuraavaksi se motitti ja tuhosi 44. divisioonan kuuluisalle Raatteen tielle. Vielä rykmentti vietiin Kuhmoon, mottitaisteluihin Kilpelänkankaan tien varteen, ja lopuksi se tuhosi Dolinin hiihtoprikaatin, joka yritti metsien kautta mottien avuksi. Että semmoisesta on nimi peräisin.

Joku on luullut, että JR27 käytti tällaisia ahkioita. Tuohon aikaan ei kuitenkaan ollut olemassa polyeteeniä eikä lasikuituputkia, ja ahkiot tehtiin puusta, aika lailla veneen mallisiksi, niinkuin poronpulkat.

Jokaisen pitää oikeastaan antaa omalle ahkiolleen oma nimi. JR27 on tyyppinimitys. Se tulee mainita aina, kun esittelee tämän ohjeen mukaan tehtyä laitetta. Arkikäytössä pitää olla joku toinen nimi, Njalla tai Rahjus tai Vastus tai Vitsaus. Ähky. Veneille voi antaa tyttöjen nimiä, mutta ei ahkioille. Viereisessä kuvassa on alkuperäinen JR27. Sitä arvioidaan vedellyn yli 1500 kilometriä!

 

Monet kaupalliset ahkiot ovat pieniä ja kapeita. JR27 on tahallaan leveä ja leveäkeulainen. Se ui lumen päällä eikä tunkeudu hangen sisään lunta syrjäyttämään. Leveys estää sitä kellahtamasta kyljelleen sivurinteissä. Se on myös aika pitkä. Näin saadaan kuorma matalaksi, eikä pitkä kihnaa vastaan sen enempää kuin lyhytkään. Erikoistarkoituksiin (luontokuvaajat, pitkänmatkan vaeltajat, pelastuspalvelu) ahkion voi tehdä vieläkin leveämmäksi ja pitemmäksi. Yllä olevat mitat on testattu Kilpisjärven ylätuntureilla sen seitsemän kertaa, ja ovat sopivat yhden vaeltajan laitteeseen. Reppua ei tarvitse pitää selässä. Eväät pidetään sopivankokoisessa pahvi- tai muovilaatikossa, josta näppärästi hiukan katekangasta raottamalla saa esille välipalat ja termarit. 

Normaalikokoisellakin JR27:lla voi kuljettaa loukkaantunutta, kun tukee sen taaksepäin sojottavat jalat jotenkin (lastoilla, jos vika on jalassa). Tavaraahan siihen ei silloin paljon mahdu. Potilas vaan makuupussiin ja telttapatjalle, tuskat pois ja kohti maantietä! Jos maasto on vaikeaa, pitää takalautaan kiinnittää jarrunarut, joista jarruhenkilö hoitelee oman osuutensa.  Isommilla retkikunnilla voisi olla yksi niin suuri ahkio, että se suoraan soveltuisi sairaskuljetukseen. Tällaiseen kun laittaa 2 mm pohjalevyn ja 15 mm aisat, se on kestävä eikä silti kovin raskas.